"Mikä on sun lempi metsätyyppi?", mä kysyin tänään naapurin pojalta kun oltiin yhessä lenkillä Kaupin metsässä. Se vaan nauro ja mä mietin ihan nolona eikö Suomessa saa kysyä tommosia asioita. No ilmeisesti saa muttei sitä tehdä selvinpäin, tai niin naapuri mulle ainakin sen selitti. Pienenä purjehtimassa mietittiin aina minkävärinen meri on. Pohjanmeren puolella kasvanut minä olen edelleen sitä mieltä että se on sininen, olkoon ahvenanmaalaiset mitä mieltä tahansa. (Mun Ahvenanmaalla eläneet kaverit sanoo että meri on vihreä)

Tuli taas todetuksi suomalaisen terveydenhuollon tehokkuus ja ihmisten todellinen empaattisuus. Soitin kotoa tuskissani päivyktykseen jossa luvattiin päätä jonon ohi kunhan sinne pääsisin. Mukava nainen kysyi vielä jos tarvitsisin jonkun hakemaan mua. Ambulansseja tarvitaan johonkin tärkeäänkin joten päätin päästä taksilla paikalle.

Taksikuski oli mahtavan ymmärtäväinen ja empaattinen kun kerroin vaivastani ja saattoi mut päivystyksen tiskille saakka. Kiittelin ja varmaan halasinkin nuorta kuskia, olin niin liikuttunu siitä aidosta huolesta jota sain osakseni.
Lääkäriltä sain kaiken tarvittavan ja tässä sitä painetaan kipulääkkeiden voimalla!:)

Olo on ollu niin käsittämättömän energinen tänään etten itekkään käsitä. Duunissa hymyilin koko päivän ja tehtiin loistava tulos. Kävin lenkillä, tosiaan sen naapurin pojan kanssa. Ihalin suureen ääneen keväistä kauneutta ja sitä uskomatonta kirkkautta. En koko päivänä masentunu edes siitä flashbackista jonka sain kun yhden asiakkaan kanssa kateltiin Tag Heuerin malleja. Mä olin siis tavannu sen muutama päivä sitten ihanassa italialaisessa ravintolassa. Kaverit tunsi sen työkavereita, ne oli viettämässä iltaa siellä. Kateltiin koko ilta toisiamme pöydästä toiseen ja kun olin tekemässä lähtöä tuli se juttelemaan mulle. Se kommentoi jotain täysin naurettavaa siitä raflasta ja kysy multa miksen syöny jälkiruokaa. No sanoin että on jo lähdettävä kotiin, seuraavanan päivänä duuniin. Se tietenkin kysy missä oon duunissa. Mä sanoin että sovittelen työkseni koruja. Sitten me molemmat hymyiltiin muutaman sekunnin liian kauan toisillemme ja mä kävelin ulos samalla kun toivoteltiin mukavaa illanjatkoa. Sen illan ja seuraavan päivän mä mietin sitä. En vaan saanu sitä mun mielestä. Iltapäivällä se sitten ilmesty mun työpaikalle. Mä olin sanaton, hymyilin vaan. Miten paljon vaivaa se oli nähny, varmaan ravannu kantakaupungin jokaisessa kultasepänliikkeessä. Vähän aikaa siinä seisoskeltiin ja hymyiltiin, sitten älysin kysyä jos se sillä oli jotain asiaankin. Se vaikutti vähän hämmentyneeltä. Joten möin sille kellon. Kateltiin siinä eri kelloja ja se kysy mikä mun mielestä olis paras valinta. Mä osotin Tag Heuerin automaattikelloa ja se sano että mä otan sitten sen. Hyvän alennuksenhan se tietenkin sai, olin mä sen verran herran lumoissa jo siinä vaiheessa.

Äääääh, miks mä edes mietin tommosia?? Hyvillä mielin kuitenkin, hymyilyttää.

Piru että se on hyvännäkönen kello. Musta oli ihanaa nähdä se kello sen ranteessa.