Mailia ja tekstiviestejä. Olet ihana, kaunis, fiksu. Jokainen viestin merkkiääni saa karvat nousemaan pystyyn. Illalla en uskalla lähteä ulos. Mitä pahaa olen tehnyt??

Avuton olo. Totaalisen avuton olo.

Paha olo. Tuntuu siltä kuin joku seurais jokaista askelta ja liikettä. Sähköpostin välityksellä, tekstiviestein ja kukkasin tulee muistus. Etten ole yksin. En ole ilmottanut hänelle asuinpaikkaani opiskelupaikkakunnalla mutta tapaan hänet aivan asuntoni lähettyvillä. Kun välttelen hänen kohtaamistaan valehtelemalla olevani poissa tekee hän selväksi että tietää minun olevan kotona.

Eilen tekstiviesti kesken työpäivän: "Pitäisit useammin hiuksia auki. Olet kaunis."

Olen loukussa.

Oon ollu reipas. Järkyttävää miten paljon yhteen viikkoon mahtuu erilaisia tunteita, tapahtumia ja ihmisiä. Sain muistutuksen siitä miksi opiskelen ja elän täällä. Teen sen itseäni varten enkä pyydä sitä anteeksi. Olotila on ollu harvinaisen hyvä ja tasapainoinen, ehkä se tästä lähtee. Puhuttiin kavereiden kanssa seesteisyydestä. Oon aina kadehtinu seesteisiä ja tasapainoisen harmonisia ihmisiä. Säälittävää.

Rahaa on tullu ajateltua paljon. Liikaa. Ehkä koska sitä ei ole liikaa. Eikä edes paljon.

Palasin opiskelupaikkakunnalle. Kyyneleet silmissä vilkutin Helsingille hyvästiksi. Äidille en saanu kakistettua oikeastaan mitään kun pala kurkussa suljin ulko-ovea. Lamautunut olo, miks mä olen taas täällä??? Täällä mä olen yksin, ahdistunut ja kaikki tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Kesä Helsingissä oli rauhallinen, hymyilevä, kujeileva, kasvattava. Tunsin itteni energiseksi ja rauhalliseksi, täällä mä olen yhtä sekamelskaa. Tästä se lähtee!!

Me erottiin. Surullinen ja haikee olo mutta toisaalta helpottunu ja vapauttavalta tuntuu loppupeleissä. Mulla on sitä ikävä, sen kosketusta ja yhdessäoloa. Samoja asioita kun ennenkin.

Ystävät ylitse kaiken, se on ollu nyt aikalailla päällimäisenä ajatuksena. On ollu myös mahtavaa viettää laatuaikaa yksinään. Tuntuu kun olis kasvanu.
Ehkä tästä selvitään eteenpäin.