Muutaman viime päivän aikana tajusin miten yksin lopulta olen itteni kanssa. Vaikka monia niin kauniita ja rakkaita ihmisiä on mun ympärillä oon mä tosi yksin. Mä paljastan itsestäni hyvin valikoidut asiat ihmisille. Moni luulee tuntevansa mut kun oikeesti se ei oo totta. Mä en näytä mun heikkouksia monellekaan ihmiselle. Harva tietää mun sairastumisista, rakastumisista ja hajoamisista. Ne asiat tekee musta heikon ja sitä mä en halua olla.

Tuleva pelottaa mua. Monet mun ystävät lähtee syksyllä vaihtoon. Mua pelottaa miten ne pärjää, miten mä pärjään ja mikä on muuttunu kun ne tulee takaisin Suomeen. Mun mielestä on tärkeää kyetä luopumaan. Jättää asioita ja toisaalta ihmisiä taakseen jotta vois edetä elämässä. Mulle luopuminen on aina ollu käsittämättömän vaikeeta. Olen niin itsekeskeinen ja omitushalunen ihminen että haluaisin kaiken. Mutta joissain asioissa on vaan täytynyt luopua ja opetella elämään siinä uudessa tilanteessa. Se on usein ollu todella vaikeeta mutta aina mä oon pärjänny. Tai on vaan täytyny pärjätä. Miten tästä nyt niin surullinen setti tuli??

On jotain positiivistakin tapahtunut: Helsingissä oli ihanaa Euroviisu-hulinassa!! Ihania ja iloisia ihmisiä, komeita miehiä ja aurinkoa. Tapasin yhen ihanan ihmisen jonka kanssa oli aivan mahtavaa jutella kaikesta mahdollisesta. Tietenkin aika paljon politiikasta. Juotiin viskiä ja saatiin aika nopeesti mies-seuraa, kuulemma on niin harvinaista että nuoret kauniit naiset juo viskiä keskellä päivää. Pah, sanon minä! No ne miehet oli hauskoja ja tosi mukavaa seuraa. Ne tarjos sitä viskiä, vaikka yleensä en ota minkäänlaisia lahjoja vastaan. Mutta tämän kerran. Oli ihanaa tuntea että on elossa. Ja että muutkin, siis miehet, huomaa sen.