Onhan se oikeesti aivan sattumaa että tapaa ja tutustuu niihin ihmisiin jotka on elämässä ehkä niitä tärkeimpiä. Että omat vanhemmat on päätyny yhteen, on itse saanut alkunsa ja synty sekä sisarukset ovat täällä. Ihmisiin tutustuu mitä omituisimmissa paikoissa ja tilanteissa, tai niin tuntuu että muille käy.

Mä en tapaa fiksuja, normaaleja ihmisiä baareissa. No sanotaan nyt ihan suoraan, mä en tapaa fiksuja MIEHIÄ baareissa. En hirveesti mene kenellekään juttelemaan ihan siitä syystä että yleensä baarissa ollaan ihmisten kanssa joiden kanssa puhetta riittää. Mä en pidä itteäni mitenkään rumana ihmisenä, mutten kyllä oo mikään ihan tavallisenkaan näkönen, tai miten sen sanois, naapurintyttö. Musta tuntuu että noissa opiskelijoiden suosimissa baareissa oon aina noin puol metriä useimpia miehiä pidempi ja harvoin ulkonäöltä bongaan ketään mielenkiintosta. Tuntuu että kaikki mielenkiintoset tyypit, tai oikeestaan kaikki miehet tykkää lyhyistä blondeista joilla se hiustenpidennys on vieny ne viimesetkin aivosolut.
Mä pidän kovasti vanhemmista miehistä. Siis en kovastivanhemmista vaan pidän hyvin paljon enemmän vähän vanhemmista miehistä kun oman ikäisistä "pojista". En oikeen tiedä mikä MIEHISSÄ isolla äMMällä mua vetää, tai kyllähän mä tiedän. Se on se karisma. Se itsevarmuus, älykkyys, tieto ja toki myös ulkonäkö. Vaikka ite olen poliittisella kentällä hyvinkin voimakkaasti vasemmallekallellaan iskee muhun kovimmin totaalinen PORVARI. Se vastakkaisuus ja vastakohta vaan vetää mua aivan älyttömästi. Tummat ja tuliset miehet, perus-klisee mutten mä voi sille mitään.

Kolme-neljäkymppinen pukumies vetää mua paljon enemmän puoleensa kun nuori atleettinen urheilija. Kaikki mun pidemmät suhteet on ollu vähintään 5 vuotta vanhempiin miehiin, itseasiassa yhdenyönjutut seuraa ihan samaa linjaa. Mä valehtelen oman ikäni tosi helposti ihan senkin takia etten mä koe olevani oman ikäseni. Mä en näytä omanikäseltäni, mä en tee omanikäisteni töitä enkä mä käyttäydy ja ajattelen kun parikymmiset.

Mä uskon että on ihan totta että miehet pelkää "vahvoja naisia". En erityisesti pidä tosta termistä  koska se saa semmosen vampin mieleen. Mutta puhun nyt siis naisesta jolla on hyvin voimakkaat omat mielipiteen, näkemykset ja joka elää tietoisena itsestään. Ihmiset sanoo mua "vahvaks persoonaks". En oikeen tiedä mitä se tarkottaa käytännössä. Toisaalta ihmiset jotka mulle niin sanoo on musta aika tylsiä ja mukanaanvietäviä, sellasia jotka tapaa toisen samanlaisen jo aika nuorena, pariutuu ja saa perustaa pesän.
Ei helvetti, musta ei niin oo tommoseen!! En edes ymmärrä miten oon onnistunu seurustelemaan puol vuotta saman miehen kanssa! Tai ehkä se selittyy sillä ettei meijän seurustelu ollu mitään perinteistä parisuhdetta. Suhde oli koko ajan katkolla, tai semmosessa valmiustilassa. Välillä oltiin yhessä, välillä vannottiin että tämä on tässä, tai mä vannoin. Mulla oli ihme yhden illan virityksiä siinä sivussa, tai sillon oltiin erossa. Ensimmäisen kerran mun elämässä mulle tuli paha olo rändöm-panon jälkeen ei itseni vaan jonkun toisen takia. Ennen kelasin vaan sitä surkeeta panoa ja sitä miksi rääkkäsin itteäni niin surkeilla tapauksilla.

Vaikka oon vannoutunu iki-sinkku ja monet mulle niin sanookin, haluaisin tietenkin joskus löytää jonkun ihmisen jonka kanssa jakaa asioita. Jonkun joka arvostais mua semmosena kun olen ja mä voisin tehdä samoin. Arvostus oli se mikä Sen kanssa uupui. Tai siltä musta ainakin tuntu. Se ei arvostanu mua minuna, se halus muuttaa ja muokata musta jotain mitä mä en ole. Se sano usein miten se rakasti mua, eikä sen sanominen ollu sille helppoa. Mäkin sanoin sen joskus, mutten oikeen ikinä tienny tarkotinko sitä oikeesti. Mä unelmoin että voisin joskus sanoa sen ja oikeesti tarkottaa sitä.